26.2.2016

Eräs sairaskertomus

Kulunut viikko ei ole mennyt aivan kuten eräässä suomenruotsalaisessa askarteluohjelmassa. Olin nimittäin juuri kaksi päivää keskussairaalassa pisteltävänä, tökittävänä, kuvattavana ja tarkkailtavana. Päädyin sairaalaan monen mutkan kautta, ja tämä koko tapahtumaketju sai alkunsa viikko sitten perjantaina.

Mikäli et tykkää lukea sairaalajuttuja, niin kehotan lopettamaan tähän. :) Olen itse nimittäin erittäin herkkä kaikkeen lääketieteeseen liittyvän suhteen, varsinkin jos niissä on mukana neuloja. Hyhhyh. Haluan kuitenkin kirjoittaa koko tarinan tänne, kun se on vielä tuoreessa muistissa. Sitä paitsi tämä tarina ei ole vielä täysin ohi, joten voin joutua vielä palaamaan tähän myöhemmin. Varoituksen sanaset: pitkä teksti luvassa!


Perjantai 19.2.

Saavun töihin normaalisti perjantaiaamuna. Työpäiväni alkaa aina saapuvan postin käsittelyllä, jonka aikana seison n. puolen tunnin ajan sivupöydän ääressä ja lajittelen postit. Ihmettelen, kun yhtäkkiä alan tuntemaan huimausta. Ikään kuin olisin laivassa ja keinuisin puolelta toiselle. Olen syönyt aamulla kunnon aamupalan, kuten jokaisena aamuna, mutta laitan huimauksen silti alhaisen verensokerin piikkiin. Sinnittelen kahvitauolle, jolloin syön tuplamäärän välipalaa.

Lounastaukoon mennessä huimaus ei ole vieläkään helpottanut, mutta laitan sen vielä nälän piikkiin. Eiköhän se aterioinnin jälkeen helpota, ajattelen. Huimaus kuitenkin jatkuu vaan, ja fyysisemmän työn jälkeen olo pahenee. Sinnittelen työpäivän loppuun ja suuntaan kotiin lepäämään. Eiköhän se viikonloppuna helpota, kun vain ottaa rennosti.


Lauantai 20.2.

Huimaus alkaa taas jo aamulla, mutta energiapuuskissani alan kuitenkin siivoamaan kämppää. Vasta laitettuani imurin takaisin kaappiin ja mentyäni suihkuun, huomaan heikotuksen palaavan. Syön ja juon paljon vettä, ja laitan tällä kertaa heikotuksen siivousvimman piikkiin.

Tapaan hannamaria-blogin Hannan iltapäiväteen merkeissä Teeleidissä. Olen varoittanut etukäteen heikotuksestani, mutta lähden silti luottavaisin mielin pyörällä kohti Lutakkoa. Istuttuani alas alkaa keinunta heti, ja jatkuu lopulta koko päivän. Huomaan välillä myös puheeni sammaltavan tai olevani muuten vain sekavassa olotilassa. Koitan muistella verenpainehistoriaani, mutta kokeissa se on aina ollut normaali. Ihmettelemme yhdessä sekä minun outoa oloani, että Hannan selkäkipuja. Voi meitä terveitä nuoria!

Uskallan uhmata räntäsadetta sekä heikotustani, ja poljen takaisin kotiin. Loppuilta menee sohvalla, eikä keinunta lakkaa edes makuuasennossa. Tommi hieroo loppuillan hartioitani ja niskojani.


Sunnuntai 21.2.

Kolmas keinutuspäivä. Alan jo olla hieman huolissani. Moni kaverini on terveydenhoitoalalla, joten laitan kyselyä Facebookin puolelle:

"Kukahan mulle osaisi kertoa, miksi huippaa ja pyörryttää jo kolmatta päivää putkeen...? Ruokani oon syönyt ja juomani juonut, enkä ole tehnyt mitään erityisen kuormittavaa. Päällä ei ole mitään uusia lääkekuurejakaan tai ruokavaliomuutoksia. Ihan hirvee olo koko ajan."

Saan vastaukseksi saman tien liudan eri vaihtoehtoja: alhainen verenpaine, alhainen verensokeri, raudan puute, magnesiumin puute, suolan puute, liian vähäinen juonti, raskaus, flunssa, influenssa, tasapainoelimen tulehdus, korvatulehdus, niskajännitys, asentohuimaus...

Saan paljon avuliaita neuvoja ja linkkejä erilaisiin terveysartikkeleihin. Huomaan, että usealla muullakin kaverilla on ollut huimaushistoriaa, joten vaiva ei ole aivan tavaton! Onneksi minulla on jo varattuna seuraavalle päivälle lääkäriaika, joten olen luottavaisin mielin.

Loppupäivän ajan yritän kirjoittaa blogipostausta, mutta kirjoittaminen tuntuu vaikealta. Sanat ja rivit sotkeutuvat, katseen kohdistaminen on vaikeaa ja tekstiin tulee paljon kirjoitusvirheitä. Monet kerrat oikoluettuani julkaisen blogitekstin, mutta joudun siirtämään CIMO-harjoitteluhakemuksen täyttämisen seuraavaan päivään, sillä en pysty keskittymään.


Maanantai 22.2.


Työviikko alkaa kevyesti, mutta joudun silti pyytämään työkavereilta välillä apua tietyissä töissä. En pysty kantamaan tai nostamaan mitään painavaa, mutta muutama iso paketti olisi silti saatava lähtemään vielä saman päivän aikana. Olen luottavaisin mielin siitä, että lääkärissä vihdoin selviäisi syy ja ratkaisu ongelmaani, jonka jälkeen voisin hoitaa työpäivän loppuun kunnialla. Tämän voimalla sinnittelen iltapäivän kahvitaukoon asti, jolloin lähden käymään terveyskeskuksessa.

Lääkäri mittaa verenpaineen, normaali on. Katsoo korvat, joo ei täällä näy mitään. Sitten testaillaan hieman reaktiokykyä, silmät kiinni ja sormi nenään. Joo hienosti menee. Refleksit toimii, näkö toimii. Ei oo ollu korvakipua. Ei oo ollu kuumetta. Joo tää kuulostaa ihan niskajännitykseltä, ei mitään vakavaa.

Okei. Näillä tiedoilla lähden takaisin töihin. En siis saanut käytännössä mitään apua vaivaani, suututtaa ja itkettää. Mikäli vaiva on lihasperäinen, niin miksi en saanut lihasrelaksanttia tai lähetettä fysioterapeutille? Iltapäivällä työkaverin kanssa pakkaillaan painavia paketteja ja saadaan ne matkaan vielä saman päivän aikana. Osoitekortteja tulostaessani oksettaa ja tuntuu, että kaadun tietokoneen näppäimistölle. Heti kotiin päästyäni varaan seuraavalle päivälle hieronta-ajan. Olen taas luottavaisin mielin.


Tiistai 23.2.

Työpäivä kuluu samassa keinunnassa, ja oireet muuttuvat niin, että tunnen kaatuvani jatkuvasti johonkin suuntaan. Enimmäkseen eteenpäin, mutta myös molemmille sivuille ja välillä taakse. Sinnittelen kuitenkin työpäivän loppuun, eikä päivän aikana onneksi ole tällä kertaa painavien pakettien pakkailua tai muutakaan fyysistä. CIMOn harjoitteluhaku menee umpeen, enkä ehdi täyttää hakemuksia ajoissa. Itkettää ja ärsyttää.

Odotan ja jännitän illan hierontaa. Sen on varmasti autettava tähän huimaukseen! Saavun hyvissä ajoin Jyväskylän hierojakoululle, johon Tommi on saanut työkaveriltaan ilmaisen lahjakortin. Hieronta kestää 50 min, ja pyynnöstäni hieroja käyttää koko tuon ajan keskittyen ala- ja yläselkään, hartioihin, niskaan sekä kallonpohjalihaksiin. Olo on hieronnan aikana rentoutunut, eikä satu liikaa. Hieronnan jälkeen huippaa kahta kauheammin, mutta tämä on odotettavissa ensimmäisen hierontakerran jälkeen. Soitan Tommin saattamaan minut kotiin, sillä en pysy itsekseni pystyssä. Loppuillan tuntuu, kuin olisin vähintään yhden promillen humalassa.


Keskiviikko 24.2.

Suureksi pettymyksekseni huimaus ei ole helpottanut, ja töihin päästyäni oloni on jo kamala. Järkeilen olotilan kuitenkin johtuvan edellisillan hieronnasta, joten yritän selvitä töistä parhaani mukaan. Lounastaukoon mennessä oloni on jo niin heikko, että käteni valahtavat veltoksi ja tärisevät. Tunnen olevani aivan voimaton. Soitan terveyskeskukseen ja jään odottamaan takaisinsoittoa. Syön lounaani, vaikka välillä tuntuu, etten jaksa edes pitää haarukkaa kädessä. Lopulta saan pomolta luvan lähteä terveyskeskukseen, ja saan sieltä onneksi jo tunnin sisään päivystysajan lääkärille.

Tällä kertaa lääkäri kuuntelee tarkkaavaisesti. Testaa verenpaineen, mikä on edelleen normaali. Käydään läpi samoja testejä, mitä maanantain lääkärikäynnilläkin. Tällä kertaa sormi ei osu nenänpieleen, enkä pysty seisomaan ilman, että lähden kaatumaan johonkin suuntaan. Testataan asentohuimausta muutamalla testillä sängyn reunalla, sitä tämä ei ole. Lopulta hän lähettää minut lisäkokeisiin sairaanhoitajalle.

Ensin tehdään EKG. Sydänkäyrä on aivan normaali. Mitataan verenpaine sekä maaten että seisten, molemmat ovat normaaleja. Hemoglobiini on kahdessa eri näytteessä 150 ja 152. Näiden tulosten saattamana menen takaisin lääkärin luokse, joka laittaa huolestuneena lähetteen labraan lisäkokeisiin. Tunnen oloni luottavaiseksi tämän lääkärin luona, hän pitää huolen, että asia selviää. Jään loppupäiväksi ja seuraavaksi päiväksi saikulle.





Torstai 25.2.

Suuntaan heti aamusta labraan antamaan verinäytteet. Tällä kertaa tarkistetaan kilpirauhasarvot, suola-arvot ja luultavasti liuta muitakin näytteitä, joista en ole tietoinen. Olen erittäin neulakammoinen, joten 12 tunnin paasto yhdistettynä näytejännitykseen saa hieman pyörryttämään ja itkettämään. Onneksi näytteenotto sujuu tällä kertaa nopeasti ja mutkattomasti, ja pääsen pian mutustamaan mukaanottamaani banaania. Ostan kotimatkalla itselleni Arnold'silta lakritsidonitsin kunniaksi siitä, että selvisin verikokeesta.

Kotona makaan sohvalla ja koitan olla välittämättä huimauksesta. Katson elokuvaa, kun lääkäri soittaa aamun verikokeiden tuloksista. Verinäytteet ovat normaalit, joten seuraavaksi saan lähetteen keskussairaalaan neurologille. Käyn suihkussa, syön lounaan, nappaan matkaan puhelimen, lompakon ja avaimet ja tilaan taksin. Päätän syödä donitsin vasta sitten, kun tulen takaisin kotiin.

Päivystysosastolla ensin tulee sairaanhoitaja, joka vie minut verhoilla erotetulle paarille ja antaa minulle sairaalapaidan ylleni. Noh, mikäs siinä, onnistuupa kokeidenotto helpommin, ajattelen. Hoitaja tekee samat testit kuin edellispäivänä: EKG, verenpaine, hemoglobiini ja verensokeri. Hoitaja ehtii jo säikäyttää minut verikokeilla, mutta palaakin pian ja toteaa, että aamulla onkin jo testattu niin laajasti, ettei vielä ainakaan tarvitse ottaa lisäkokokeita. Jään tarkkailuun kytkettynä piuhoilla EKG-laitteeseen.



Lääkäri tulee, kysyy samat kysymykset ja tekee samat testit, mitä edellispäivänä ja maanantaina. Oireiden perusteella kuulostaa niskajännitykseltä, mutta koska vaiva on jatkunut jo viikon, on syytä tutkia tarkemmin. Lääkäri käy konsultoimassa neurologia ja toteaa sitten, että olisi jäätävä osastolle yöksi tarkkailuun, ja seuraavana päivänä kuvattaisiin pää. Häkellyn, en osannut aavistaakaan, että tästä tulisi yöreissu. Oletin kotoa lähtiessä, että kävisin neurologin juttusilla, joka löytäisi vaivaan ratkaisun, ja lähtisin resepti kourassa takaisin kotiin.

Selitän tilanteen Tommille, joka tulee töistä suoraan luokseni sairaalaan. Myös ystäväni Flora tulee suoraan luennolta. Istumme, juttelemme, odottelemme. Säännöllisin väliajoin olkavarressani oleva verenpainemittari täyttyy ilmasta ja mittaa verenpaineen. Aika kulkee hitaasti, Tommi ja Flora lähtevät etsimään kahviota ja palaavat luokseni kahvin sekä suklaakakun kanssa.



Lopulta Flora lähtee kotiin, ja pian saankin tiedon, että minut siirretään osastolle. Päädyn 2. kerrokseen kahden hengen huoneeseen, jossa on jo huonetoveri. Tommi tulee mukaani, varmistaa että tavarani ovat paikoillaan ja minulla kaikki hyvin, ja lähtee sitten kotiin. Minä jään odottelemaan iltapalaa ja koitan saada televisiota toimimaan. Onneksi on puhelimen laturi, joten roikun netissä ja whatsappailen kaverien kanssa. Pian huonetoveri viedään leikkaukseen ja jään huoneeseen yksin.






Illan aikana mitataan vielä verenpaineet, ja iltahoitaja kyselee jo nyt rutiineiksi muodostuneita kysymyksiä huimauksen kestosta, laadusta ja voimakkuudesta. Saan särkylääkettä päänsärkyyni, joka on alkanut iltapäivän aikana ja voimistunut iltaa myöten. Yritän saada unta, mutta keinumiseltani pyörin sängyssä levottomana. Aamukolmelta huonetoverikseni tuodaan iäkäs ja höperöitynyt nainen, joka kuorsaa, yskii sekä heräilee ja höpöttelee omiaan. Nukun levottomasti koko yön.



Perjantai 26.2.

Ensimmäinen herätys tulee jo seitsemän aikaan, kun hoitaja tulee mittaamaan verenpaineeni. Myös mummelin luona käy hoitaja ja meteli on kova. Tunnin päästä säpsähdän uudestaan hereille, kun valot syttyvät huoneeseen ja aamupala tuodaan. Nyt on vuorossa taas uusi hoitaja, joka tarkistaa taas verenpaineen. Hän jättää täytettäväkseni magneettikuvaukseen vaadittavan esitietolomakkeen ja poistuu.

Lomaketta lukiessani kauhistun: varjoaine laitettaisiin kanyylilla kyynärtaipeen laskimoon! Paniikki iskee ja sydämeni pamppailee tuhatta ja sataa. Olen varma, että joko oksennan tai pyörryn siihen paikkaan. Kun hoitaja vähän ajan päästä tulee takaisin alan itkemään hysteerisesti ja kysyn häneltä kanyylista. Kerron pelkääväni neuloja varsinkin kyynärtaipeessa, ja kysyn, voisiko kanyylin laittaa kämmenselkään. Olen näkevinäni hoitajan ilmeessä äidillistä huolta ja lempeää sääliä, ja hän kertoo ettei varjoainetta välttämättä edes tarvitse laittaa, ja katsotaan sitä kanyyliä sitten kun on kuvausten aika. Rauhoitun, ja pystyn syömään aamupalani loppuun.



Päivä kuluu hitaasti, tunnit matelevat. Televisio on tyhjää täynnä ja koitan tappaa aikaani roikkumalla Facebookissa ja lukemalla blogeja, mutta puhelimen näytöltä on vaikea tihrustaa pientä tekstiä. Mummelin luona käy välillä hoitajia ja lääkäri. Mummeli kyselee, että onkos lääkärillä miestä ja onko hoitaja naimisissa ja jokos se joulu meni. Myös minun luonani käy lääkäri, tutkii taas kertaalleen samat asiat ja kysyy samat kysymykset. Hänkin toteaa, että oireet kuulostavat lihasperäisiltä, mutta on kuitenkin hyvä kuvata pää varmuuden vuoksi. Huomautan myös lääkärille piikkikammostani ja hän lohduttelee, ettei varjoainetta ja kanyyliä luultavasti edes tarvitse. Pian tuodaan lounas.

Olen juuri saanut lounaan syötyä, kun hoitaja tulee pahoitellen, että kyllä hän joutuu sittenkin minulle sen kanyylin laittamaan. Mutta se onnistuu myös kämmenselästä, ei ole pakko laittaa kyynärtaipeesta. Valitettavasti en enää ehtisi saamaan rauhoittavaa lääkitystä, sillä se ei ehtisi joka tapauksessa edes vaikuttamaan. Niinpä rohkaisen mieleni ja yritän lohduttautua ajatuksella, että kämmenselkä on silti siedettävämpi, kuin se kyynärtaive. Kun hoitaja lopulta laittaa kanyylin, itken ja huudan kovaan ääneen.




Minut viedään paareilla odottamaan vuoroani kuvauskäytävään. Tiedustelen vielä kertaalleen, voisinko saada jotain rauhoittavaa, mutta hoitaja toteaa harmikseni, ettei enää ehdittäisi antaa. Odottelen vielä kymmenisen minuuttia, ja sitten on minun vuoroni. Itse laite ja kuvaus on minulle jo entuudestaan tuttu juttu, joten ainoa huolenaiheeni on, kuinka voin olla ajattelematta kädessäni edelleen olevaa kanyylia koko kuvauksen ajan. Hoitajat laittavat kuulokkeistani soimaan Radio Nostalgian ja yritän keskittyä musiikkiin. Tekisi mieli hyräillä laulujen mukana, mutta en varmuuden vuoksi uskalla. Jo vartin päästä kuvaus on ohi. Siirryn takaisin omaan huoneeseeni odottamaan tuloksia. Onneksi tuttu hoitaja tulee saman tien poistamaan kanyylin ja voin lohduttautua ajatuksella, että pahin on nyt ohi. Samaan aikaan mummeli viedään ambulanssikyydillä pois.



Olen juuri ehtinyt juoda päiväkahvit ja syödä pullat, kun lääkäri tulee. Pään magneettikuvat ovat ihan normaalit, mikä on tietenkin erittäin hyvä uutinen. Samalla siis poissuljetaan kertaheitolla iso liuta mahdollisia diagnooseja: verenkiertohäiriöt, tulehdukset, kasvaimet. Jäljelle jää siis edelleen lihasperäinen niskajännitys, joten saan lähetteen fysioterapeutille sekä luvan lähteä kotiin.

Huojentuneena kerään kamani, toivotan uudelle huonetoverille hyvät jatkot ja suuntaan kohti bussipysäkkiä. Bussiin noustessa huomaan lapun, ettei bussissa hyväksytä pankkikorttia. Paniikissa kaivelen kaikki lompakkoni kolikot. Purskahdan itkuun, kun hinnasta puuttuu 30 senttiä. Bussikuski antaa anteeksi ja rahastaa sen, mitä minulla on. Kiitän kuskia vuolaasti ja istun alas pyyhkimään kyyneleeni. Pian olen onneksi kotona.

Niinpä kaikkien näiden testien, verikokeiden, tutkimusten ja magneettikuvien jälkeen olen taas aloituspisteessä. Toki on erittäin hyvä, että ainakin kaikki vakammat sairaudet on tarkistettu ja poissuljettu. Sitä kuitenkin kaipaisi tässä vaiheessa jotain yhtä selkeää diagnoosia, johon olisi selkeä hoitomuoto, sillä olen koko ikäni kärsinyt erilaisista epämääräisistä oireista ilman diagnooseja. Seuraavaksi menen siis tapaamaan fysioterapeuttia, ja taidan varmuuden vuoksi myös varata uuden hieronta-ajan. To be continued.

Nyt menen vihdoin syömään donitsini.

19 kommenttia:

  1. On kyllä ollut inhottavia kokemuksia. :( En osaa asettua edes sairaalassa olevan potilaan asemaan kun en ole joutunut siinä roolissa sairaalassa koskaan olemaan. Toivottavasti fyssarin touhut auttais, ja onneks ei nyt ollut mitään vakavaa!

    Ps. Entisenä sydänosaston hoitajana jäin miettimään tota ennenaikaista sinusrytmiä, että mitähän sillä on tarkoitettu? :D Ihan täysin normaalilta sinusrytmiltä näyttää, ei tuossa ole edes mitään harmittomia lisälyöntejä (kuten kammiolisälyönti, joka on tosiaan yleensä ennenaikainen).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo siis voi luoja että mä inhoan sairaaloita! Ei ikinä tiedä, mitä ne keksii seuraavaksi tutkia ja koko ajan vähän jännittää jos hoitaja tulee sisään, että mitäs tällä kertaa. :D Mut onneks on nyt pahin ohi, ja hyvä vaan että tutkivat kunnolla! Eipähän tarvii hetkeen mennä takaisin...

      Ja tuosta sinusrymistä, siis molempien EKG:n jälkeen hoitajat kyllä totes, että ihan normaalilta näyttää eivätkä sanoneet tosta mitään. Luin vaan ite tosta yhdestä paperista, siinä sanotaan näin: "EKG:n analysoidussa osuudessa (8 sek, 9 lyöntiä) on havaittavissa sinusrytmi ja on havaittavissa seuraava patologinen poikkeavuus: 1 ennenaikainen sinus <-- diagnkompleksi"
      Mut ilmeisesti tää on varsin tavallinen löydös? En sit tiedä mitä käytännössä tarkoittaa. :D

      Poista
    2. eräässä sukulaiseni ekg lukee tuo sama teksti ja sen perässä: ...mikä voi viitata mahdolliseen myocardia iskemia lateriaalinen..jne. Eli suomeksi sanottuna sydänhalvaus. Onks se sitten niin kun halvaus, sydäri ? Mut luulisin että sun lääkärit on sen nähneet ja katsoneet ja todenneet joko koneen virheeksi, tai vaarattomaksi. Voithan kysyä vaikka soittoaikaa lääkärile että katsoisi sen ja tulkitsisi . Mä teksin sen jos huimauksne syy ei ole selvinnyt. Hoitajien arvioihin en luottaisi, valitettavasti he ei osaa tulkita ekg:tä.

      Poista
    3. ...tai siis tarkemmin sanottuna:" 2 ennenaikainen sinus..:" en siis halua peloitella turhaan,melko samanlainen, mutta eri teksti kuitenkin. en ole lääkäri.

      Poista
  2. Isot tsempitykset täältä! Tiedän sairaalassa maanneena (useita viikkoja yhteensä), että ne ensimmäiset (ja yhtäkkiset) kerrat on aina kamalimpia.. Itse jotenkin tykkään siitä sairaalaympäristöstä, varsinkin, kun siihen aika nopsaan tottuu. Ja sairaalassa on jotenkin aina turvallinen olo olla, varsinkin, jos on tosi kipeenä. Kuorsaavia mummoja kanssa ollut muutaman kerran huonekaverina.. :D

    Ihmettelen, mikseivät voineet pistää sulle Emlaa tuohon kämmenen päälle ennen kanyylia, vaikka ihan varmuudeksi, ettei se tuntuis ihan niin inhottavalle.. mutta jälkeenpäin se on vähän turha ihmetellä. Jos joudut kuitenkin vielä uudestaan, niin pyydä Emlaa (=ihoa puuduttava laastari) :) Mua on pahimmassa tapauksessa pistetty 8 kertaa tuohon kämmenen päälle, kun verisuonet oli niin hukassa! :S

    Mulla tuli ekana mieleen Ménière, mutta eiköhän tuokin sulta ole tutkittu kun kerran osastolle asti päädyit..? Luulisi ainakin :)

    Toivottavasti syy kuitenkin löytyy nopeasti, ettei tarvii stressata ylimääräisiä! :)



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! ♥ Oho, onpas sullakin ollut kaikenlaista! Tuossa olet kyllä oikeassa, että onhan siellä myös sellainen turvallinen olo, vaikka vähän aina jännittääkin, että mitäs siellä keksitään tökkiä ja pistää seuraavaksi. :D Onneksi nyt pääsin kuitenkin suhteellisen vähillä kokeilla, eikä tarvitse (toivottavasti) hetkeen mennä takaisin. :) Toivotaan, että fysioterapia auttaa!

      Ménièren tauti on kyllä omalla kohdalla erittäin epätodennäköinen, sillä minulla ei ole ollut kuulohäiriöitä tai tinnitystä, ja huimaus tuntuu ihan jatkuvasti, ei ns. kohtauksittain. Ja ilmeisesti kaikki korvahäiriöt olisivat kyllä näkyneet magneettikuvissa (näin lääkärin puheista ymmärsin). Mut hyvä huomio kuitenkin! :)

      Poista
  3. As, no ei noihin ekg:n omiin tulkintoihin kannata luottaa, ne sanoo aina vähä mitä sattuu :D todennäköisesti se kone on nähny jonkun kammiolisälyönnin jossain vaikka ei oo sitä rekisteröiny tohon käyrään :D täysin normaalia ja vaaratonta.

    Ps Ellun kommentin lukien on pakko kyseisen sairaalan hoitajana mainita, että ei noilla aikuispuolen konservatiivisilla osastoilla käytetä emlaa aikuispotilailla, ainoastaan lapsilla. En edes tiedä, onko sitä noilla osastoilla lääkevalikoimassa :D Emla myös piilottaa niitä suonia entisestään joten en kyllä suosittele sitä käytettäväksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai? Kyllä mulle sitä ainakin tarjottiin TAYS:n sisätautipolilla ja kaveri sitä kanssa aina pyytää, kun on niin neulapelkoinen :/ Mutta vähän eri paikoissa varmaan eri tavalla..? :)

      Poista
    2. Jaa, pitääpä pyytää Emlaa ensi kerralla! :D Eihän tällaisia edes älyä itse kysäistä, kun ei ole nämä sairaalajutut niin tuttuja...

      Tiia, joo tosiaan joku koneen oma tulkinta tuo oli, eli eipä sitten mitään! :D

      Poista
  4. Tsemppiä hulluna! Tämä kuuluu samaan sarjaan ko viime kesänä jouduin kesken työpäivän pakkotiputukseen, lääkäri oli soittanut 18 kertaa (en töissä pidä puhelinta mukana).Ja asia ei ole vieläkään selvinnyt :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! ♥ Aijaa oho, onpas ollut kumma juttu! :D Oliko sitä ennen tutkittu jotain, vai?

      Poista
  5. Voi hurja! Olet sä kyllä aika sissi, kun olet mennyt noin ahkerasti vielä töihin!

    Hyvä, ettei kuvista löytynyt mitään vakavaa, mutta kurja, että syy on nyt edelleen tuntematon. Toivottavasti sun olo paranee pian!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! ♥ Tosiaan hyvä, että kaikki kokeet tulivat normaaleina takaisin, mutta olisin silti kaivannut jotain selkeää diagnoosia ja siihen selkeää hoitoa. Mut jospa se fysioterapia nyt auttaisi! :)

      Poista
  6. No jopas! Hyvä tietysti, että tutkivat kaiken mahdollisen, mutta, kun itellä oli pidempään jatkuvaa huimausta sain saman tien ajan sekä lekurille, että fyssarille. Itellä syynä oli täysin jumissa oleva niska, sekä tulehdus niska- ja hartialihaksissa. Hoidoksi niskan venyttelyä, buranaa ja tulehduskipugeeliä. Toivottavasti sinäkin saat diagnoosin ja sitä myötä helpotuksen vaivaasi pian! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oudointahan tässä on se, etteivät niskani nyt edes ole erityisen jumissa, ja niitä on hierottu myös ammattilaisen toimesta, eikä vaiva ole siltikään helpottanut. Mutta eipä auta kuin kokeilla sitä fysioterapiaa seuraavaksi! :) Noita tulehduskipulääkkeitä tai -geeliä kukaan ei ole vielä ehdottanut minulle, kumma kyllä. Jospa se tästä!

      Poista
  7. Onpas ikävän kuuloista! Nostan peukut pystyyn, että vaiva helpottuu. Mutta iiks: kiinnitin huomiota, että sun hetu näkyy tuossa potilasrannekkeessa...! Äkkiä piiloon :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä! :) Joo hei hyvä kun muistutit tuosta hetusta, mun itse asiassa pitikin blurrata se jo, mutta sitten se kaikessa tohinassa unohtui! Nyt on kunnossa. :)

      Poista
  8. Voi sua. T kertoikin jo vähän näistä, mutta oli silti pakko lukea tää postaus, Eipä sitä koskaan tiedä, että mitä elämä tuo tullessaan. Kovasti tsemppiä sinne <3 Toivottavasti olo jo parempi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! ♥ Vähän vielä keinuen mennään päivittäin, mutta toissapäivänä pääsin fyssarille ja nyt sitten yritetään saada vaiva kuntoon kotikonstein! Jospa se tästä. :)

      Poista